Ja kun kävelin koulusta kotiin yhtenä päivänä, huomasin, että talvinen maisema oli melkein samanlainen, kun joskus vuosi, pari sitten, kun kävelin sitä samaa reittiä. Muistan sen päivän, kun ajattelin silloin, että miten hankalaa kuvitella, että tällä samalla paikalla tasaisen vaaleanpunaisena hohkavan lumihangen, jäätävän tuulen ja jäätyneiden koivunrunkojen paikalla on joskus täysin kesä. On lämmin tuuli, vihreä niitty täynnä voikukkia, sorainen tie jossa sattuu kävellä paljain varpain. Silloin mietin ainoastaan, että haluan pois tästä kylmyydestä, olisi jo kesä!!
Mietin sitä hetkeä ja silloista itseäni. Ajattelin maailman ja elämän ehkä jotenkin.. pienempänä paikkana. En osannut kovin hyvin nähdä siinä talven pimeydessä mitään hyvää, olin varmaan kokonaan hautautuneena jossain kinoksissa. Tajusin, että nyt mie olen aika onnellinen.
Ja sitä onnellisuutta tuo kaikki ihmiset. Ihanat sellaiset. Pitää olla hyvissä väleissä ystävien ja ihmisten kanssa eikä hautautua kinoksiin! Niitä pitää olla aina ympärillä. Ihmisiä siis, ei kinoksia (välttämättä)
Ps.
Ulkoasu ei jää tällaiseksi. Se vain tuli valkoisten kuvien takia, jotka näyttivät niin typerältä tummalla taustalla.
